Voi Orpo, hän saapui kuulaana syysaamuna pakettiauton kontissa . Iloisena korista rantaan laskeutui ja kovasti omaa jutteluaan piti. Kaunis yksilö kaikin puolin! Ja kaikki hyvin muutoin mutta….niin ihana ja kaunis kun oli suunnitelma hänen vapaudesta niin se ei ihan ole toiminut suunnitelman mukaisesti. Nimittäin hän viihtyy enemmän pihalla kuin järvessä ja jos pienenkin äänen kuulee niin perään tulee. Tässäpä sitä ollaan ja ihmetellään. Aamulla hän käy vienosti koputtamassa oveen että hereillä ollaan 🙂 Ja kuinkahan monta kertaa on järveen ohjattu! Lukuisia ja varmasti saadaan vielä 
tuplaten enemmän ohjata. Järki sanoo että hänen parhaaksi on muuttaa muiden mukana etelään mutta nyt jo hieman haikea olo että mitäs sitten kun se päivä toivottavasti koittaa jolloin siivet ottavat tuulen alleen ja aurinkorannat kutsuvat. Toivon todella että se päivä koittaa! ja sitten alkaakin keväällä odotus tullaanko sieltä takaisin mahdollisesti jopa puolison kera 😉 Tämäkin kokemus poikasille on ollut sellainen että en usko joka lapsen moista kokevan. Suhde luontoon rakentuu järkevästi, autetaan ja pelastetaan tarvittaessa, eikä vaan nautita antimista. Ja antiahan riittää, sienikausi parhaimmillaan 😀
Talvikanala valmistui! Eli lunta tupaan ja jäitä porstuaan vaan 😀 Mutta nyt ei harmita kylmät yöt, kanat on lämpöisessä ja silkkipyllyt palkitsi siirron aloittamalla muninnan 🙂 Riemua ja onnen kyyneleitä näiden höppänöiden kanssa riittää. Jos itse kana ilmoitti kuuluvasti tapahtumasta, onnellinen farmari piti taatusti suuremman metelin! Kyllä me herkuteltiin taas meloonilla ja maissilla, ihan koko porukka kukkoja myöten. Ja syliteltiin, jotain on oikein tehnyt kun pieni pörröinen otus painaa päänsä rintaani vasten ja luottavaisena torkahtaa siihen.
Viiriäiset tekivät sisälle paluun, siis isommat. Sulkasadon sitten aloittivat eli munantuotanto on yhden viirun varassa…tai muutaman viikon päästä pikkuiset ovat aikuisia ja tiedä mikä tuotantolinja siellä on 😀 vielä ei merkkejä sukupuolista ole, pikku Voitto on vahva lintu, hiekka-astian valtias. Lenkka, tuo vitamiineilla marinoitu kenokaula on hyvin oman tiensä kulkija joka on pesätalon katon omaksi sviitiksi ominut, porukan ainut tumma yksilö ja täysin terve tänä päivänä. Täpärästi lopetukselta välttynyt, joskus on hyvä seurata tilannetta yön yli kuten hänen kohdallaan. Muutoin porukka on hyvin tasakokoista ja energistä sakkia, edelleen ihmetyttää tuo kehityksen nopeus. Mahtava projekti ollut kaikkinensa. Ensikeväänä on kyllä uusi erä haudottava!
Hanhet sai luksustilat viimein käyttöönsä, kalkkunat siirtyivät viimeisille viikoille kanojen kesätarhoihin odottamaan the endiä 😀 Ja voi hanhia, niin torvia, kuvittelivat ensin ulkotarhassa olevan vähintäänkin näkymätön muuri tai joku muu elämää suurempi rajoitin. Pienellä houkuttelulla isoon alaan on tutustuttu ja nyt sitten otetaan siipituuletuksia juoksun kera 😀
Kuuntelin taannoin lasten vanhempien keskustelua arjen pyörityksestä, kuka laittaa ruuan kuka pesee pyykit, kuka vie harrastuksiin ja mistä sen oman ajan löytää, kuinka arki kuormittaa ja väsyttää…En voinut osallistua keskusteluun… Koska koen että kaikki tuo ja paljon muuta on siunaus ja lahja, etuoikeus olla vanhempi! Vaikkakin meidän perheessä sitä vastuuta ja tekemistä ei kukaan olekaan jakamassa, en voi huononakaan päivänä valittaa siitä. Minä kaipaan edelleen lisätunteja vuorokauteen. Tai oikeastaan en, Korjaan, nyt päivät on juuri pullollaan elämää, rikasta rakasta ja parasta sellaista!